Mirja

Havahduin hereille. Nostin kasvoni näppäimistöltä, jossa ne olivat viettäneet pitkän aikaa, päätellen poskeeni jääneistä numeronäppäimistön jäljistä. Kelloni näytti hieman yli seitsemää. Ilmeisesti aamuseitsemää.

Edellinen työpäivä oli venynyt pitkäksi tuotannonohjausjärjestelmän päivityksen deadlinen lähestymisen takia. Mutta ei minun ollut tarkoitus sentään viettää yötäni toimistolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Näppiksen kuva kasvoillani hakeuduin hitaasti kahvihuoneeseen. Mirja olikin jo tutulla paikallaan nurkkapöydässä ja tervehti minua iloisesti. Automaatin pusertaessa laimeaa juhlamokkaa kuppiini, aloin muistella iltaa. Mirjahan oli ollut täällä myös myöhään illalla? Muistin sen, koska olin istunut hänen kanssaan tovin illalla. Eikä järjestelmäpäivitys edes koske HR-osastoa. Miksi hän tekee ympäripyöreää päivää?

Vein kuppini työpisteelle ja katselin koneelta eilisen illan aikaansaannoksia. Olin näköjään puskenut migraatiodataa vielä hyvän matkaa puolenyön jälkeen. Ei ihme, että hiukan haukotutti.

Yön nukkuminen istuallaan oli jättänyt jälkensä. Selkä ja takapuoli olivat oudon puutuneita ja olo oli kuin ruokamyrkytyksen jäljiltä. Työt eivät ottaneet onnistuakseen. Menin hakemaan lisää kahvia. Mirja istui edelleen paikallaan. Ketään muuta ei näkynyt vielä missään, vaikka kello oli jo melkein yhdeksän. Kun menin työpisteelle, huomasin tietokoneen kalenterista, että oli lauantai. Eiköhän ollut aika lähteä kotiin, osakkeenomistaja oli varmasti jo omansa saanut tältä erää. Olin jo hakemassa takkiani, kun aloin pohtia Mirjan selittämätöntä paikallaoloa lauantaiaamuna.

En tiennyt, miten vanha Mirja oli, mutta hänellä ei voinut olla enää pitkään ennen eläkkeelle jäämistä. Oli toimistolla yleinen vitsi, että Mirjalla oli päivystyspaikka kahvihuoneessa, ilmeisesti työt eivät enää juuri painaneet. Oli kello mitä tahansa ja oli firmassa mitä tahansa menossa, Mirjan löysi aina kahvihuoneesta. Mutta lauantaiaamuna? Olikohan hänellä kaikki hyvin?

Menin istumaan hänen pöytäänsä ja kysyin, oliko joku hätänä. Mirjan kasvoilla vilahti surullinen hymy, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois ja nyökkäsi. ”Kiva kun kysyit,” hän vastasi. ”Kaikki on hyvin, on vain niin paljon töitä.” Hän jatkoi pitkällä monologilla erilaisista vaikeuksista järjestelmäpäivityksen parissa, mutta mikään niistä ei käsittääkseni koskenut hänen työtehtäviään. En raaskinut keskeyttää, vaan nyökkäilin ymmärtävästi. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua Mirjan ääni alkoi häipyä jonnekin kauas. Havahduin hereille ja yritin nousta ylös, mutta oli kuin minut olisi naulattu tuoliin. Kokeilin työntää itseni irti tuolista, mutta huomasin kauhukseni että tuoli oli sulautunut kiinni selkääni ja takapuoleeni. Irtipääsystä ei ollut toivoakaan. Pyysin hädissäni Mirjaa auttamaan, mutta hän vain hymyili surullista hymyään. ”Kiva kun sinulla oli aikaa istua rauhassa,” hän sanoi. ”Kaikki ovat aina niin kiireisiä.”

Maanantaiaamuna tervehdin Mirjan kanssa iloisesti työkavereita.